— Ei Andersenin merenneito olekaan teidän tätinne. Se oli hyvin surullinen merenneito ja mykkä sitäpaitsi.
— Minkälainen se satu olikaan; en muista sitä enää? kysyi Kaarina.
— Ettekö muista. Minuun se aikoinaan teki syvän vaikutuksen.
— Kertokaahan…
— Kerron alun, niin ehkä sitten muistatte.
— Merenneito asui iloisena ja huolettomana sisartensa kanssa vilpoisessa vihreässä aallossa. Mutta kerran näki hän suuren laivan ja laivan kannella kuninkaan pojan. Senjälkeen uiskenteli hän surullisena ja miettiväisenä sisariensa joukossa, sillä hän ei voinut unohtaa prinssiä. Lopuksi meni hän vanhan merivelhon luokse ja uskoi sille huolensa. Velho sanoi, ettei kuninkaanpoika voisi merenneitoa rakastaa, jollei tällä olisi ihmisen sielua. Mutta jotta hän sellaisen saisi, täytyisi hänen kokea ääretöntä tuskaa, eikä sittenkään olisi varmaa, että prinssi hänestä huolisi. — Nyt kai jo muistatte sadun.
— Muistan hämärästi, mutta kertokaahan loppuun.
— Merenneito suostui kaikkeen. Hän sai velholta taikajuoman. Kun hän sen joi, tunsi hän sellaista tuskaa, kuin olisi sata veistä käynyt hänen ruumiinsa läpi. Herätessään oli hän ihmisenä rannassa kuninkaanpojan palatsin edustalla. Hän oli mitä ihanin nuori neitonen, mutta hän oli mykkä. Kuninkaanpoika löysi hänet rannasta. Hän rakastui hänen ihanaan muotoonsa ja sieluunsa, joka loisti suurista tummista silmistä. Mutta merenneito oli mykkä, ja kuninkaanpojan rakkaus sammui. Hän hylkäsi merenneidon ja meni toiselle maalle kosimaan kuninkaantytärtä. Merenneito lähti merivelhon luo pyytämään apua, ja velho antoi hänelle suuren terävän veitsen. — Jos tämän työnnät kuninkaantyttären sydämeen, niin kuninkaanpoika rakastaa taas sinua. — Merenneito ui vedenpinnalle ja näki laivan, jossa kuninkaanpoika toi kotiin nuorta morsiantaan. Laivalta kuului soittoa ja kirjavat valot heijastuivat merenpintaan. Lopuksi taukosi soitto ja valot sammuivat. Silloin nousi merenneito laivaan. Veitsi kädessä seisoi hän kuninkaan tyttären vuoteen ääressä. Mutta kun hän näki nukkuvan nuoren kauniin prinsessan, niin ei hän voinutkaan häntä surmata, vaan palasi aaltoihin.
Kun Kivistö lopetti, seurasi hetken äänettömyys. Kaarina yhä neuloi pallettaan. Tohtori istui lehtensä takana. Kivistö nousi ja lähti huoneeseensa. Hän oli tyytymätön itseensä.
— Olenpa minäkin! Ruveta tässä satuja kertomaan ja vielä merenneidoista. Tohtori… hän ei kerro satuja. Hän istuu siinä niin varmana ja itsetietoisena, eikä puhu liikoja. Joka ei puhu paljon, se ei myöskään puhu paljon tyhmyyksiä.