— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.
Kaarina kääntyi tuolillaan.
— Mainio, koska niin?
— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua.
Kyllä sinäkin osaat.
Osaan?
— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.
— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä mitä!
— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan, niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.
— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.
— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?