Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.
He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken kuitenkin niin iloinen.
Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.
— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!
Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle.
Tohtori tulee hänen luoksensa.
— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.
— Te olette ihana, te.
Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu, kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa hiljaa kätensä ja hiipii pois.
Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on tyhjä.