— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.
— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —
— Ei ainakaan minusta.
— Ehkä ei kaikista. —
Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.
— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille kuistilta.
Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.
— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.
Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen silmissään on kostea kiilto.
Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa. Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa soittaa.