— Menkää sitten kohta soittamaan!
— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä, joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.
— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.
— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. — Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä. Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.
Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.
— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.
Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan vasta-istutettuja taimia.
— Mitenkä työ miellyttää?
— Erinomaisesti vaihteeksi.
— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.