Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.
Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella.
Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta.
Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanvietto
aiheutti iloisen mielialan.
Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmää
keskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta.
Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan.
Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.
— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.
— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.
— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin pumpuli tai niinkuin lämmin maito?
— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?
— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä aikaa onnelliseksi.
— Voimanne palaavat.
— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta. Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.