Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan. Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat. Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä. Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä, jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he rakastivat toisiaan.
— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.
— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!
Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille. Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.
Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.
XIV.
Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta, että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi. Olisiko mahdollista, että nyt —
Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin, tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.
Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti, työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.
Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.