— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.
— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.
Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli, ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.
— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu. Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.
Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.
— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.
— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.
— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea. Minun pitäisi oikeastaan selittää… Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä, olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki… Oi rakas, rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa teille?
— Kirjoittakaa!
— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta, mutta Kaarina ei huomannut sitä.