— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.
Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he joukolla häntä saattamaan.
Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko. Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät. Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.
Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa. Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.
Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa, näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen. Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.
Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli Kalliolahden tienhaara…
Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään. Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus: Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.
Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä.
Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan. Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin hiukan epävarmana.
— Te ehditte jo palata?