Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.
XV.
Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.
Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.
Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen. Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä, melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin hän tunsi huolestuvansa.
— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi hän.
— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä välillä lääkärissä.
He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.
— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —
Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta, oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta. Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin kirjoittanut.