Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.
Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa. Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.
— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän. Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.
— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen aivan ulkopuolinen.
— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin kuluttua lähtemään.
Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.
— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.
— Ei se mitään. Lähdetään vaan.
Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin, missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa näkevänsä häntä tässä ympäristössä.
* * * * *