Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä, naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.
— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.
Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki, nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen. Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan luo.
— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?
— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä tiedätte.
— Tiedän kyllä.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitten alkoi tohtori.
— Te olette saanut kirjeeni?
— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain… — Tahtoisin kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut vaikeampaa. —