Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa, ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten liekki niissä taas sammui.
— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.
Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.
— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota näin.
Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua. Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi, että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.
Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan. Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet. Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi, mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän. Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.
— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan sinua.
Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.
— Ei, sanoi hän.
— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?