— Teidän ei pitäisi sanoa minua merenneidoksi, ei ainakaan näin julkisesti. Tehän teette minut naurettavaksi. Mikä merenneito minä olen, käytännöllinen, proosallinen ihminen.
— Suokaa anteeksi, tein sen aivan huomaamattani. Minä olen tottunut ajatuksissani nimittämään teitä niin.
He saapuivat turvepenkille, joka oli tehty järvenrantaan, syrjäiseen puiston kolkkaan, ja istuutuivat sille.
— Oliko teillä hyvä matka? kysyi Kivistö.
Mutta silloin muisti Kaarina Kivistön lääkärissä-käynnin.
— Minun matkastani ei kannata puhua, mutta kertokaapa te, mitä lääkäri sanoi.
Kivistö teki paljoa merkitsevän liikkeen kädellään.
— Sydämeni on kovin huonossa kunnossa — kaikin puolin, lisäsi hän hymyillen.
— Ei kai nyt kuitenkaan — —
— Kyllä, kyllä. — Hän tarttui Kaarinan käsiin ja painoi kasvonsa niihin.