— Te ette tiedä, kuinka minä rakastan teitä.
— Älkää sanoko niin!
— Älkää kieltäkö. Kyllähän tiedän, että se on turhaa, mutta kerran sen sanon enkä sitten koskaan enää: Ei kukaan ole koskaan rakastanut teitä niinkuin minä eikä tule rakastamaan, ei koskaan. — Hän nosti kasvonsa ja katsoi Kaarinaan. — Te itkette, oi, älkää itkekö! Minun takiani ei ainakaan kannata itkeä — Vaikka tuskinpa te minun takiani itkettekään. — Olenpa minä aika peto. Teilläkin tietysti on huolenne, ja minä aina lisään kuormaanne.
Kaarina yhä itki.
— Mitä tekisinkään, kun olette niin lohduton?
— Älkää tehkö mitään. Istukaa vain tässä vähän aikaa, että ehdin rauhoittua. Olen vain niin kovin väsynyt. Kun alan itkeä en voi enää lopettaa.
He istuivat hetken ääneti. Sitten Kivistö taas alkoi:
— Olemme me ihmiset sentään kovin köyhiä. Te olette surullinen, ja minä tekisin vaikka mitä auttaakseni teitä, mutta en voi.
— Voitte te tehdä minulle pienen palveluksen. Hakekaa minulle lasillinen vettä ja hattu, se leveälierinen panama.
— Kas niin, nyt te jo taas nauratte.