— En minäkään voisi sitä kuvitella teistä, huudahti rouva Kanervio. Kun seisotte siinä niin iloisena, terveenä ja rauhallisena kuin suruton ja viileä aallotar, niin ei todellakaan voisi uskoa teidän niin rakastuvan, että siihen kuolisitte. Merenneidot eivät kuole rakkaudesta.
Kuului hyväksymishuutoja: Niin juuri, olette kuin merenneito! ja naurua.
— Merenneito, huudahti johtajatar, ja hänen äänessään oli hiukan tyytymätön sointu, mutta sitten hän naurahti iloisesti — niin, vaikkapa vain merenneito. Sillä monista katseista, jotka sillä hetkellä kohdistuivat häneen, hän näki yhden hyväksyvän, ihailevan, tohtorin silmistä.
— Shto eto merenneito, kuului joukosta korkea naisen ääni. Se oli venäläisen everstinnan, joka usein kesäisin oleskeli Kalliolahdessa. Hänelle selitettiin, mikä merenneito oli. Muuten hän kyllä oli ymmärtänyt keskustelun.
— Niet, niet, puheli hän. Ei ole merenneito. Lämmin sydän. — Lihava rouva kieri keränä johtajattaren luo, syleili häntä ja suuteli poskelle — Galobushka! Ei ole merenneito.
III.
Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui huoneeseen.
— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.
— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.
— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä tavaroiden järjestämisessä.