— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain syödäkseen? —
— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.
— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan — Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.
— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.
Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän nukkui.
Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.
Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut. Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä soitto.
Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.
"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän, ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen. Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se pakahtuu ikävästä. —"