Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen, ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —
Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä ennen Kaarinaa.
* * * * *
Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa, mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille, mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja nöyryytyksen tunteella.
Portaista kuului varovaista liikkumista.
Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen.
Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.
— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.
Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.
— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan. Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.
— Ei nyt puhuta siitä.