Silloin kuuli hän kauhistuneen huudon rannalta:
Kaarina, Kaarina!
Hän kääntyi ja katsoi sinne. Hän näki puiston syksyisessä loistossaan, valkean rakennuksen pilkottavan puiden takaa ja kirkkaan taivaan sen yllä. Hänet täytti äkkiä suuri pohjaton halu elää. Mutta hän näki samalla myös pitkän välimatkan rantaan, ja hänen sydämensä puristui kokoon kuolemankauhusta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei jaksanut. Suonenvedontapaisesti hän vain ponnisteli pysyäkseen pinnalla.
XX.
Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka muistoon.
Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas, kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.
— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa, sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin. Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä. Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen veneen pohjalle, itki ja huusi.
Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari. Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla valittaen väänteli käsiään.
Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.
— Kaarina, Kaarina!