— Ei, ei, en tarvitse mitään.
— Hyvää yötä sitten!
Elna poistui ja Kaarina jäi yksin huoneeseensa. Koko yön hän makasi liikkumatta ja silmäänsä ummistamatta. Se oli pitkä yö. Ei hän juuri mitään ajatellut. Rinnassa vain särki hiljakseen ja herkeämättä. Se oli ruumiillista tuskaa, joka ei sallinut hänen nukkua. Hän olisi noussut ottamaan jotain unilääkettä, mutta lääkekaappi oli alakerrassa, eikä hänellä ollut rohkeutta lähteä pimeisiin portaisiin ja käytäviin.
Hän makasi ja odotti aamun sarastusta, ja vihdoin levisikin uutimen raosta huoneeseen sinertävä hämärä. Vielä oli kuitenkin pitkä aika päivään. Lopuksi alkoi kuulua yksityisiä hiljaisia ääniä alhaalta. Keittäjä nousi kai tulta tekemään. Nyt narskui hiekka pihamaalla raskaiden askelten alla. Renki oli siis jo myöskin liikkeellä. Kaarinakin nousi. Vaikk'ei hän koskaan eläessään enää mitään jaksaisi tehdä, niin tänään hän tahtoi olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tahtoi tehdä kaikki, niinkuin ennenkin.
— Käväisen järvessä, ajatteli hän. Sitten otan kofeinia tarpeeksi ollakseni iloinen tämän päivää. Iltapäivällä Elna lähtee. Sitten otan unilääkettä ja nukun ja nukun. Kunhan vain jaksaisin nukkua kuolemaani saakka.
Nouseminen oli vaikeampaa kuin hän oli luullutkaan. Särky rinnassa oli tauonnut, mutta siihen oli jäänyt hellä kohta, johon koski jokaisesta liikkeestä, niinkuin siihen olisi teräaseella pistetty. Hänen täytyi aina välillä istuutua levähtämään hetkeksi. Hitaasti veti hän yllensä hiukan vaatteita. Sitten astui hän käytävään. Elnan ovi oli raollaan ja aivan vaistomaisesti tarttui Kaarina siihen sulkeakseen sen. Mutta hän ei sulkenutkaan sitä, vaan astui huoneeseen ja meni Elnan vuoteen ääreen.
Elna makasi selällään, pää käsivarsien varassa. Hänellä oli nähtävästi liian lämmin, sillä hän oli työntänyt peiton puoleksi päältään. Posket hohtivat punaisina, rinta kohosi ja laski tasaisesti. Kaunis hän oli.
— Jos hän olisi minua rakastanut, niin hän ei olisi tehnyt minulle tätä. Kaiken muun minä olisin voinut kantaa, vaan en tätä. — Ja ikäänkuin peläten sitä sanomatonta katkeruuden tunnetta, mikä äkkiä nousi hänessä tuota naista kohtaan, joka tullakseen tohtorinnaksi oli ottanut sen miehen, jonka puolesta Kaarina olisi antanut itsensä repiä kappaleiksi, riensi hän nopeasti huoneesta.
Hän meni uimahuoneeseen, missä riisui vaatteensa ja veti uimapuvun päälleen, mutta sitten voimat pettivät. Hän vajosi penkille ja jäi siihen pitkäksi aikaa melkein tajuttomana istumaan. Kun hän heräsi horroksistaan olisi hän palannut taloon, mutta vastustamattomalla voimalla kahlehti häntä ajatus, että voisi jotain sattua, ehkä joku tapaturma. Voisi tulla suuri aalto, jonka jälkeen ei enää olisi tätä tuskaa, ei tätä kyllästystä kaikkeen, mikä häntä elämässä ympäröi, ei mitään.
— En enää kestä, ja vaikka kestäisinkin, niin en tahdo, en tahdo enää, puhui hän itsekseen ja meni veteen. Hetken hän tunsi, että se oli kirpelän kylmää, mutta sitten hän ei enää tuntenut mitään. Hänellä oli vain yksi ajatus: Kauas, kauas tuonne. En tarvitse aaltoa. Menen itse. — Kaikin voimin ui hän ulapalle. Kädet alkoivat tuntua puutuneilta. Hän jaksoi tuskin jäsentäkään liikuttaa, mutta yhä hän pyrki eteenpäin.