— Oikeastaan minä kohta kun näin Yrjön, ajattelin: Tuossapa olisi mies. Mutta hän eli silloin niissä korkeammissa maailmoissaan. Ei huomannut minun olemassaoloanikaan. Sitten tuli Olli tänne, ja hän oli monessa suhteessa suurenmoinen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä hän oli kultainen. Vieläkin vähän sydäntäni kirveltää, kun häntä ajattelen. Hän on kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä. Sääliksi käy, mutta minkä sille taitaa. Täytyyhän hänen itsensäkin ymmärtää, että on vain poikanulikka. Mutta Yrjö se on toista, tohtorikin. Tiedätkö, minusta on niin mukavaa tulla tohtorinnaksi. On tietysti hupsua ajatella niin, mutta kyllä se vähän miellyttää kuitenkin. Tohtorinna Elna Saarivirta — eikö kuulukin hyvältä?
Hetken hiljaisuus.
— Sinä et sano mitään. Et kai sinä ole minuun suuttunut? Taisit kuitenkin hiukan rakastaa häntä?
— En minä häntä hiukkaa rakastanut. —
Elnan tuli paha olla, mutta hetken kuluttua Kaarina aivan rauhallisesti kysyi: Koska aiotte mennä naimisiin?
— Ehkä puolen vuoden perästä. Yrjö ei ole tahtonut vielä päivää määrättäväksi, mutta mitäpä me oikeastaan viivyttelisimme.
— Niin, mitäpä te turhaan viivyttelisitte. — Tahdotko nyt olla kiltti ja mennä omaan huoneeseesi. Minua hiukan väsyttää tänään.
— Oli paha, että tulin sinua häiritsemään. Olisit kohta sanonut. —
Särkeekö päätäsi?
— Särkee sitä vähän.
— Enkö voisi jotain tehdä? Tahtoisitko ehkä kylmän kääreen?