— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neiti
Kaarinasta.
Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan jo kolme vuotta kulunut!
— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa.
Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?
— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä olikaan?
— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.
— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he… että
Kaarina oli kiintynyt häneen?
— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon.
Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —
Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli kadulle.
Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan tahtoa hänen huuliltaan:
— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.