— Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä, tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen mukaan. — — Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla rapakkoon. — Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, — on mailma oleva sinulle avoinna.
Rouva Goldscheider vaikeni. — Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän oli aikonut. — Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli omaa varomattomuuttaan. — Hän oli puhunut näin, muistellen sitä hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.
Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää itsevaltiusoikeuttaan.
— Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, — vastasi
Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.
— Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja ei sinun tarvitse siellä ansaita, — ymmärrätkö? — Sano Sucherille, että minä olen niin käskenyt. — Kuuden viikon kuluttua palaat tänne! Hyvästi! —
Milada kuului nyt neitien joukkoon. — Hänellä oli oma huoneensa italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän vieraita.
Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat laskut veivät.
Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa, pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni. Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha sattuma olisi sitä turmellut.
Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. — Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku lahjoja, — smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.
— Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona, kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. — Sinun luonasi, hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.