Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun, vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti Miladaa. — Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi olla.
Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät kokkapuheet, — Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan näyttelemistä.
Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, — hän arvosteli omaa asemaansa mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen hävittää.
Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, — se eroitti siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä… Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. — Hän näki sen suuren juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. —
Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen" tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia, koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.
Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa, mutta elivät vaan yhden miehen — rakastettuna.
Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. — Hyvin harvoin he vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.
Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo. Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.
— Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, — muistutti jälestäpäin Paula kateisena, — ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. —
Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle tällä haavaa vähä-arvoisempaa.