Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään vanhaan aviopariin. — Anna heidän olla. — Hän oli tällaisiin selkkauksiin tottunut.
— Mitä tuo rouva ajattelee meistä? — Hän arvaa, että olemme ilotyttöjä. — Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, — sitä rouva miettii, — tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.
Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli tyttöjen pöytään päin:
— Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. — Vanha herra tuuppasi tuolinsa taaksepäin, huutaen:
— Vahtimestari! — — Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin, levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada tapahtumaa.
— Sellaisia pöllöjä, — sanoi Paula.
— Olisit pysynyt hiljaa, — sihahti Milada vihoissaan. — Miksi herätit huomiota! —
Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti Paulaa. — Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole heidän hienojen neniensä mukaan! — vastasi hän ylenkatseellisesti, jatkaen lehtien selailemista.
— Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen kanssaan tjangsaamaan — huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. —
Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. — Fritzin lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa toisesta mailmasta.