Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. — Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan — kuin jotain, joka hänelle kuului. —
— He katselevat tännepäin ajatellen… tuo nuori on myös sellainen, — hyi sentään. —
Sehän oli totta, — ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. — — Milada kohotti päätään… Hän oli kasvanut Punatalossa!… Hänen täytyi palata sinne… Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se merkitsi!… Ja naiset… Myös he sen tiesivät. He nauroivat pilkallisesti… Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat. Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä rakastettiin. — Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he olivat kiimasta harmaat naamaltaan. — — Mutta vaikka Milada olisi kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa, omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.
Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon "toisten naisten" maailmaan, — ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.
Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten itsekkäistä pyyteistä huolimatta. —
— — Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.
Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo, joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.
— Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin… Tämä on nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme molemmat nuoremmat, — ja tämä oli — näin matala. —
Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.
— Katinkanko, — heh! — vai todella! — Katinka oli vasta kissa. — Ja tämä, mikä se on? — Nuori on hän, — kovin nuori. — Horner pisti pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä… Häh, likka, maistuuko tämä soppa sinulle? — Rasvaista makkaraako se on? — Horner teki rivon liikkeen… Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? — Saamaan pitää, odota vaan! — Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.