Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien sormien pusertamista.
— Jää, — mutisi Horner, — minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten jättämän liika — rasvan! — Sen hän kuiskasi ihan korvaan.
Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän alituiseen itsekin ryyppäsi.
Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan. Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.
Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti, mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.
— Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä, selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! — Luuletko, että hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä? — Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on kuolemattoman varmuuden jano… Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon… Ihminen voi alkaa elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi… Ja portosta voit kehittyä mailman valtiattare… Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? — Goethekö? — Kristusko? — Asia on kysymyksen alainen. — Kuolemattomuus meissä on toivonhalumme, — se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? — Siis elä vaistojesi mukaan, naura, remua, laula, ole epätoivoinen — vaan älä usko, että tämä elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on sinulle tärkeintä? — Tärkeintä on saapua päämaaliisi… Siis elä anna luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella arvokkuutesi tunteella.
Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi tarjoilemaan — Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat kivet.
— Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään, sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet onnistuva. — Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän päämaalisi.
Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. — Sillä on elämisen taito. Se iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se haisee toisen olennon nenässä.
Oletko nähnyt oikeata sontiaista, — jota sanotaan Skarabaeus koprophagukseksi? — Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä, — toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. — Sontiainen on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä. Se on itse asiassa loistokas eläin — luonnontutkija nauttii kovin sen väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi pistää sangen tuntuva löyhkä… Ymmärrätkö? — Tämä on sontakasan periaatteen aineellinen muoto.