Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä erinomaisesti, lihon ja pullistun. — … Jos teidän nurkkapielenne olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, — Horner kahmasi Miladan hameen alta, — minulla on kultanahkakengät ja koristeita kaulassa ja rinnoilla. — Yhteiskunnassamme on lantalättejä. — Ne olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua… Katsokaa, mitenkä minä heloitan siellä…
Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat periaatteesi voittoon. — Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset. — Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. —
Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.
Sitten hän heilutti sitä.
— Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. — Sinä pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. — Voisit siksi miellyttää minua.
Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä…
— Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, — huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja rahalaukkuineen.
— Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, — vastasi Horner raa'asti.
Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.
Hyvillään oikoili Horner sääriään. — He, he, elämässä on tilaisuus sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.
Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se koukeroi koipiaan niin vimmatusti… Ja tuo toinen sittiäinen?… Se nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen tuntosarviaan ilmaan. — Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä, että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä. — Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut. Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia… Nyt hän ei enää sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.