Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, — puhuen laveasti ja tarkkuudella. — Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. — Ymmärrätkö minua?
Milada nyökäytti päätään.
— Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. — Mikä on nimesi? —
Milada. — Kuuluu kauniilta. — Kuuluu väärentämättömältä. — Kuinka vanha olet? — Seitsemäntoista vuoden vanha. —
Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.
Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään, ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä kohdistumaan.
— Tahtoisitko päästä täältä pois, — puhui Horner sohlaten niellessään sahtiansa. — Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos, häviä ikuisiksi ajoiksi!
Milada pudisti vakavana päätään. — Se ei käy laatuun, — sanoi hän, — olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.
— Mainiota, kerrassaan verratonta, — purskahti Horner sanomaan, niin että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. — Aasi, sylkäsi hän, — sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua vangita… Ovet ovat tuossa auki… Käytävä on vapaa…
Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. — Tyhjäntoimittajat vaan liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? — Horner osotti Goldscheideria. — Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon minä! —