Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön sieluraukkaan, — että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi hän tämän ensi kerran.
— Ihmeellistä, — mutisi hän melkein peloissaan, — muut kaikki ovat nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. —
* * * * *
Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä. Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.
Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen ja säätyihin."
— He ovat musertaneet minut, — sanoi hän Miladalle, — ja hänen pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, — ja miten he ovat sen tehneet, — erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan — pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan, sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti… Siksi pysynkin siinä.
Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin, orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi näytellä jotain rollia.
Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, — sillä sen rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa suojapaikka.
Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, — ei sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.
— Pyyteitten pääleireiksi — kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen itua.