Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.
Hän tunsi nämät olijot, — heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin itsensä säilyttämisvaiston ilme.
Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä, että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.
Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia, että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena velvollisuutenaan.
Kaikkien heidän täytyi siis sortua!
Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat naisellisen kainoja, — mutta kaikki — niin vahvat kuin heikot joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.
Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.
Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.
Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar, jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, — ett'ei kenenkään viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä hävitystä! — Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja edistyksellistä uudistusta! — Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. — Minä kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. — Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta, kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista, ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan. Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.
Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä uhriaan.