Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä kangastivat hänen aivoissaan. — — Hän tahtoi valaa henkensä muihin voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.
Hän etsi tahtonsa toimeenpanijaa, ihmisen, joka jaksoi "toimia."
Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman mylläkässä…
Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei suonut hänelle rauhaa, — ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä ruumiinsa, — joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja, — totteli vastustuksetta.
Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti, joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui. Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita, jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia, samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet heikomman.
Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä, riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka, kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa, hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein puhtaimpienkin kukkien terhiöihin… Saatanallista rakkaudenleikkiä! Ha! Ha! Ha!…
Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa, eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat issikkarenkien kanssa.
Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu. Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän tappanut otuksiaan — hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.
Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: — Jokaista esinettä joka täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö, kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta vapaasti pyörivä… Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö… Olen nähnyt vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, — lisäsi Horner väijyvällä katseella, — mestauslavan yhteiskunnalle. Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. — Se on hyvä! Mutta herätä heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava kehitysaste heissä on — itsesäilyttämistaito taloudellisilla vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi, yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme. Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!
Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen "tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä kiihoitti häntä salaperäisyydellään.