— Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, — sanoi hän, — voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva korvapuusti, — sanoi hän riemuiten, — yhteiskunnan hullunkuriselle säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta! Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi, teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne. Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin sydämmin kaikille kaihoa tunteville!
Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti, että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta, jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla, pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla kielellä.
Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin. Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. — Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää tuntemaan hänessä äitiään — vaan Punatalon matamin.
Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut — karmi hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun, jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.
Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.
Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä uudelleen hallinnut.
Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan, vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin, otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla yksityiset sopimuksensa. — Ainoastaan Sucherille, — parhaalle uskotulleen, — kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.
Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta nousisi kovinkaan korkealle. —
Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaikka! — Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt, miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta. Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.
Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä Hornerin luo sanoen pikaisesti: — Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle. Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. — Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon "lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen, tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä "Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.