Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.
Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, — hienoin ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa. Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran käyttää kaikki voimansa.
Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon nämät ihanteet olivat valetut. — Kun hän sitten joutui Carlotan viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa alastomuudessa.
Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, — kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. — Punatalonlaisten elämässä, — sanoi hän, — ei ole mitään, jota voi harrastaa… Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. — Me tulemme rumiksi, vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset, jotka aina meitä jossain väijyvät.
Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan tahi työhuoneen välillä.
Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.
Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.
Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä tytöille… Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi hän yksinkertaisesti, — olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä. Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa… Toiset tytöt osasivat kertoa paljon hauskempia juttuja. — Camilla esim. oli kotoisin Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. — Heissä oli jotain jännittävää.
Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja herrat vaativat hänen tekemään. — Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä, sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.
Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen siivota, ennenkuin sisäkkö saapui… Tämä katseli häntä pyörein silmin. — No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä ollessani on minun helppo olla.