Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas huomioon ottamatta. — Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori. — Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, — ajatteli hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja kuluttava on Punatalon elämä!… Väliin hän heräsi kuin iskusta Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri" hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.
— Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat, kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja arvostella, — tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä mutkainen? — Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun, meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen siitä mistä katsoo.
— Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä korkeuden mukaan arvostella, — mutta maan päällä he ovat kaikki samanarvoisia.
Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli — ajatuskyky. Ja ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, — täytyykö meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi kansanpuhujan terävyydellä: — Kuvittele istuvasi Afrikan aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään. Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat. Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! —
Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä. Häh! Miten tämä on selvitettävissä?
— Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen kansanpuiston ruusunuppuun!?
— Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, — vastasi
Milada tuumien.
— Kas, kuinka olet viisas! — Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. — Sen ohella seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon huutoon! — Hyvä. — Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi mitään! — Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? — Olethan vahva ja nuori… Onhan sinulla ketterät sääret.
— Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.
— Kattos nyt, — sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. — Hänen silmissään pilkisti välke. — Nyt olet saanut asian oikean pään käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli taiteellinen maku, — sinä jäät yksin… Kaikki muut hyppelevät sen rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan koreasti ristikon taa… Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen kuonokoppa. — Niin se on… Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi eteen asettuu satoja… Joukko sen tekee. — Sotilaallinen maantierosvovalta! — Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan jaloissaan, missä laki määrää painopisteen…