— Onko tämä mailma, — Horner osotti kädellään ympäristöä, — "sinun olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut muuta kuin portto?
— Hulluutta! — Horner kajosi Miladan otsaan. — Tämä on olemuksesi keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija. Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona tahi keisarinnana! — Saman tekevä. — Tahdotko uuden kuvan? Hyvä! Vaihdetaan kulisseja. — Horner asetti tuumien paksun sormensa nenälleen.
— Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. — Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi. Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne, teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät lähteä? Häh!
Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen otsalleen. — En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, — hän valitti ahdistuneena.
— Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas kulisseja! — Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä ennen poskimaali kasvoistasi, — sanoi Horner jyrkkänä. — Sinun täytyy lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. — Horner kurotti kätensä. — Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme keskustaan?
— Tulen, — vastasi Milada katse piintyneenä.
— Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan, mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla siivolle naimattomalle naiselle." — Tämä on ihmeen mainiota! — Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja, pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle, että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena, päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä, paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa, kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde. Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. — Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. — Nyt alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. — Oletko tuntenut kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? — Sinä et ole sitä koskaan tuntenut. — Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, — sinulle myös. — Sinun silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten työläistyttöjen — katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.
Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.
Sitten hän kiihtyi. — Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan tänään jotakin tapahtuu. — Muuan pieni herrasmies, joka haisee parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen nimi, puhuttelee sinua. — Et kuuntele. — Sinulla ovat toisenlaiset suunnitelmat. —
Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.