— Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi sen olet kuvitellut. — Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa. — Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he, he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko ihanuuden. — Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.
— Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?
Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa. Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en omaa mitään ammattitaitoa. — Hän koski käsillään nuorta ruumistaan — enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, — vaan minä en voi sitä enää toivoa.
— Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, — sanoi Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää. Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi yks' kaks' heitetään ne kuin nuket — viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.
Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä. Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin mitä sinussa on ja voi olla.
Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä, opettajattareita kuin muita enkeleitä…
Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta. Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.
Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa, joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi asettaa rajoituksia.
* * * * *
Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea. Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.