Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin ilotytöksi.
— Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin kaartilaisella, — kehui hän.
Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. —
Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut, uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään — ja vaikeni.
Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena, puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa. Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se tapahtui järjestelmällisesti.
— Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.
Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä, kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus, jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa, saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda sangen viisaalla tavalla.
Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä, että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen, herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon avulla luonnon helmassa, — mutta likka oli sittenkin hänen luotaan livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan. Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa hirveässä kuoleman pelossa.
Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.
— Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin… ja äiti sanoi aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. —