— Nyt hän nukkuu, siksi lähden. — Milada aukasi oven laskien Millerin kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. — Mutta tämä oli vaan näennäistä. — Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä. Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin pidättääkseen Miladaa. — Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut huulensa: — Kuulkaa, Rezek! —
— Mitä?
— Oletteko jo ollut kauan täällä? —
— Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.
Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.
— Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi hän yhä raskaammin:
— Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa, kyllä kai sen sitte jo tuntee! —
Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.
— Voiko täällä oppia mitään säädyllistä — ajatteli hän aukaisten
Gisin oven, joka onneksi oli auki.
Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. —