Millerin selkäpiitä karmi. — Hän aavisti vaaraa. — Hänellä oli lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, — hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi, vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi. — Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti kiihoittuneena:
— Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! —
Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.
Gisi jäi sanattomaksi. — Korvapuustin — Herra Jumala, sen hän olisi käsittänyt. — Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. — Hän veti helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.
Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. — Hän päätti lopullisesti luopua
Bertlin ehdotuksesta.
Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, — jonka rouva — oli eilen alkuun pannut.
Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt mielenliikutuksen värettä. —
Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.
— Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä olevien suhteen — tiesi neiti itse parhain…
Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.