Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, — mutta hän hylkäsi jokaisen.
Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:
— Pitäisi mennä sinne, — tuonne, — jossa saisi jotain sopivaa, — jotain erityisen mukavaa, — ehkä ilmaiseen — hm — ehkä — —
— Ei ilmaiseen, — sanoi Milada, — mutta halvalla. Sitten hän kääntyi palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen mielessään.
— Tuolla rantakadulla sen saa, — sanoi Milada näyttäen paikan sateenvarjollaan.
— Varmaankin joku asioitsija mokoma! — Kyllä niistä olen saanut tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.
— Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, — sanoi Milada hylkien, — kaikenlaisten luona emme aio käydä.
"Me" sana loukkasi Milleria. — Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti asiaan käsiksi: — Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. —
— Hän ei ole hotellivahtimestari — oikasi Milada.
Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. — Hänellä oli sittenkin valta. — Mutta hän tunsi itsensä taas onnettomaksi ja avuttomaksi.