Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.
Miller kalpeni… Tämä on, tämä on, — hän sopersi — kuinka teillä on sydäntä saattaa minut — minut tällaiseen…
— Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin — vastasi Milada ylhäältä päin. — Toiset voivat hommata ainoastaan kaupungissa tunnettua tavaraa, — vanhaa kulunutta! — Mutta Edillä on uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon kuluttua koko kaupunki puhuu. — Kerran kun meillä oli liikepula — ei toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, — toi Goldscheider sieltä tytön, joka —
— Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen puheensa — enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon — minä vajoon häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? —
Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden voimakkaan sävyn… Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä on noita komeita rakennuksia! — Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. —
Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten lahonneitten talojen varjoon.
Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.
— Noh? — kysyi hän siitä huolimatta äreästi. — Kauan kuhnailittekin. —
— Mutta kylläpä tein hyvän kaupan — vastasi Milada — tulkaa!
Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.