— Kyllä vielä palaan, palaan todella, — lohdutteli hän jokaiselle, joka sanoi jäähyväiset hänelle.
Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui, näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. — — —
Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian, kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet, koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja, kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui Millerin katsomaan huonetta.
— Tämä on Birknerille, — sanoi hän, — eikö ole hienoa — vaiko mitä?
— Minä annan tämän Gisille, — ärähti Miller itsepäisesti.
— Gisi on ilman tätä korea, — häntä ei tarvitse koristaa. — Eikö niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä kauppoja? —
Miller ei suvainnut vastata.
Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.
— Olisi parasta, — sanoi hän viattoman näköisenä, — että me tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas käytäntöön.
— Tänään teemme voileipiä. — Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, — eikö kannata myydä, vaiko mitä?