— Teidän esiintymisenne sopisi — torikauppiaalle, — vastasi Miller pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta ulos.
Milada meni kyökkiin. —
— Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista, minä teen voileipiä. — Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! — Niin, niin!
— Sus siunatkoon, neiti, — huudahti päättävän Polifkan aina masentunut seuraaja, — kun teitä katselee! — Voitteko vielä nauraa tässä huushollissa!
— Kuulkaa, rouva Riedl, — sanoi Milada. — Minä en ole enää riippuvainen tästä taloudesta. Minä, — Milada vaikeni hetken salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, — minä olen saanut perinnön — isältäni.
— Hän oli oikea manttaalipomo! — Nyt on hän kuollut ja saa kaiken maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän päästä tästä vapauteen.
Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen… Mikä onni…! — Mutta minä olen sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. — Ja nyt aavistukseni on käynyt toteen…
* * * * *
Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.
— Neiti sihteeri — hyvää päivää, — sanoi hän. Milada heitti kaikki pois hymyillen.