Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan taivaan alla… Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs raaka kokkasana, — kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein, kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet hakivat häntä kyllä itse…
Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä. Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin mitä hän kulloinkin tarvitsi… kymmenen guldenia, väliin sata ja enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana. Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana, kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä. Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin innostus lapseenkin.
— Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen äitiään noin seurattiin… Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.
Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa miehet, — — hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui, se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen. Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.
Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa… Hän sulki ovensa järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.
Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin, kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden jumalatar…
Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. — Mitä minä tahdon — se tapahtukoon. — Usein oli Janka kuullut ne sanat ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. — Ja vielä nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli. Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä, miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi… ja siitä rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja silkkipaperin välissä laatikossa.
— Hän voi sen vielä tarvita, — mietti hän pikkuvanhana.
— Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan kanssa, — huomautti Janka surullisen vakavana.
— Ne aivan nauravat, — tuumi Milada. — Hänestä ei ole mihinkään, — tuo marsnerilainen sanoo, — että hän ei maksa koskaan.