— Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. — Mainetodistus, tarkastuskortti, muita todistuksia, — kirjeitä, — runoja. — Löysin ne piilostaan hänen vuoteestaan. — Dubbe rukka! — Hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! —
— Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? —
Milada kohotti olkapäitään. — Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa suorittanut. — Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo rahojaan. —
— Mihin Dubbe kuoli? —
— Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! —
— Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, — ärähti Horner Miladalle. — Jos joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.
— Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, — sanoi Milada, laskien kätensä pienelle käärölle… Dubbe oli hyvästä perheestä, — englannin kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. — Hän oli silloin nuori ja kuvankaunis.
— Seis! Kohtaus nousee… rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, — valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, — kaikki ohitse, ohitse! — puuttui Horner Miladan puheeseen.
— Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, — huudahti Milada, — enkä ole saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän velvollisuuden? — Eikö se ole epäjohdonmukaista? — Selitä se seikka!
— Kysymyksesi, — sanoi Horner ivaten, — on suuri kunnia sille, joka sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.