— Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta. Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?
— Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi pykälä, — vastasi Horner leikkaavalla ivalla. — Mutta mitä sinä puhut säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton, ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi. Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö — pahaanko, ken voi sen arvostaa! — Horner pui nyrkkiään. — Meissä on vahva valta. — Jos ihmiset olisivat viisaita, — niin ne varoisivat itseään paremmin isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi. Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia! — Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. — Horner nosti etusormensa. — Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset" yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty — ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, — se on elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää, ihmisolento?
— Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, — jatkoi Milada, otsa uurteisena. — Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea. Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.
— Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, — pisti Horner.
— Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, — sanoi Milada, silmät kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän juuri tapahtuman. — Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti ottaa päällensä oman paitansa. — "Täällä ei saa käyttää omia vaatteitaan!" — Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: — Vaimo, vaiko tyttö? — Ylikätilö vastasi: — tyttö! — Lääkäri vihelsi, sanoen: — paita päähän! — Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja toista. — Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. — Yhä uudelleen hän kuvasi sen. — Ja miten lasta siellä hoidettiin. — Milada vaikeni hetken.
— Asianlaita on nimittäin tällainen. — Lapsi pannaan nukkumaan matalaan vuoteeseen lattialle. — Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi nostettu hänen rinnoilleen. — Hän häpesi sitä haluaan. — Eihän hän ollut vihitty vaimo! — Koko yön lapsi itki. — Dubbe hätääntyi lapsen tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. — Hoitajatar antoi Dubbelle vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää saada antaa lapselleen.
— Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! — Joka kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. — Ja hän säästi kuin hullu. — Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. — Ja aina sama juttu. — Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. — Meidät voi kohdata mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. — Joka pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.
Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. —
Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! —
Milada jatkoi: — Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy. Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se on itsetietoinen, se rakentaa. — Me emme voi rakentaa. Me hävitämme. Meidät täytyy ensin…
— Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! — Miten korkealle ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? —