— En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, — sinä ajattelet ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. — Sinulla on ollut uskomaton menestys — eikö totta? — Tahtoisin vaan tietää, tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran haudataan.
— Peijakas! — sanoi Milada. — En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.
— Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? — Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin, miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen, jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama ruumiisi — kaatuu — ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on ylhäisten sukujen perhehautakammio, — miten yksityisten toivo saada komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! — Se antaa elämälle voimaa ja lentoa. — Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei muuta, niin kolme kyynärää! — Jos sinulla ei ole edes se oma, ei sinun tahdollasi ole tarmoa, — sinun kunnianhimollasi ei ole uskaliaisuutta, — sinun päätelmilläsi ei ole — selkärankaa. Paras tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä… totta tosiaan, en jaksa seurata kehitystäsi, — olen väsynyt. — Milada katsahti Horneriin. — Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja levottomammat. — Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet silmäterät. — Milada tunsi tuon ilmeen.
— Sinä juopottelet taas, Horner, — sanoi hän.
Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin povitaskustaan suuren kirjekuoren.
— Siinä on, — sanoi hän pikaisesti, — ota se, — maksuvapaana ja verottomana, — sinusta tulee ihana ruumis.
Milada katsahti sanatonna Horneriin.
— Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus — minä melkein rakastaisin sinua kuolleena. — Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä, kenkään ei saa sinua enää himoita, — kellekään ei sinun tarvitse antaa hyväilyjäsi — rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi teatterimainen! — Onko tämä seikka naurettava? — Horner naksautti sormillaan.
— Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän. — Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä olemassaolosta — joka elää — toisen kuolemasta.
— Kuule tyttö, — olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää tuhaksi. — Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä vahvana kuin voittaja. — Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta mieheltä, joka lopulta on voittanut?