Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen viiksiensä päät vapisivat.
— Etkö ole kertaakaan kuvitellut, — alkoi Horner äkkiä hiljaa uudelleen puhua, — etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki — päättynyt! — Vielä näet tuon kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun, puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia, maukkaita, — ha, ha, ja sitten kerran — bum! — Kaikki on lopussa!
— Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja uudelleen syntymisestä, — huusi Horner kiivaana, — säästä minua kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta. — Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. — Sinä et kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, — peninkulmia olet kaikkonut — illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.
Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.
— Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen, tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan poveen. — Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee ja pinnistää. — Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun kuiluun. — Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa hento sielusi sieltä.
Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin puhetta.
Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen ajatusjuoksuaan.
— Eikö niin?! — Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset imeytyvät otsapintaasi. — Aamukoitto valaisee harmaan taivaan, auringonsäteet väräjöivät nenälläsi… Maitokuski ja leipäpoika saapuu… He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. — Kyökissä kuuluu iloinen ääni… Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.
Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä pesuvaatteita, — sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut sietää ajelehtimassa huonekaluillasi… Mustetta ja kyniä varastetaan huolettomasti kirjoituspöydältäsi… he huutavat ja lörpöttelevät ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat kasvojasi… mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! — Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? — Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat, kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, — koska päivällä jo kuolet?!
Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, — se ihmevoima, joka tekee meistä ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi, että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä. — Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin loppumattomaan ijankaikkisuuteen, — kuin että uskallamme siihen valmistautua… minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä porasin ja vikisin kuin pieni poika. — Ja minä olin silloin pieni poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he olisivat lastansa tulleet lohduttamaan… mutta ne vaikenivat. — Silloin muodostin oman kantani — etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: — Nautinto auttaa — sikamaisin hävyttömyys! — Ei mikään muu auta niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. — Lihan himoa, — huomaappas se, likkaseni, — pitää sinun seurata niin paljon kuin sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän. Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki hymyilee silloin… Maan paino ei meitä masenna… Kuin poikaset me makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta… Me luulemme olevamme luojia ja luomakunnan voima kuohuu meissä… Näemme uusia polvia syntyvän… Silmiimme kangastaa uusi maailma… Mutta… Poikaset jäivät yksin… Liian — yksin. — Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!… Hän nauroi käheästi… Taas vedettiin Herraa nenästä!