Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan… Hänen piirteensä olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä pursui sylkikuohua… Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.
— Mutta juuri siksi — alkoi Horner puhua uudelleen — on minut potkittu pois sakista… Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin läheltä… Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni… Minä kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa… Lopputulos on siis seuraava:
Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, — sanoi hän ja piirsi kädellään suuren kaaren — olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä… Minua ei mikään enää hämmästytä… Elämä on minusta sangen mukava laitos. — Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.
Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan kuulijainsa puoleen, sanoen:
— Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle raadollenne, — ja sitte Horner kumartui syvään, — muistaen, että pian on pääsiäislahjain aika, — olen rohjennut — hän kumarsi taas — lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.
Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.
— Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner.
Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:
Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas, neljä paksua kynttilää! — Minä olen ne itse valikoinnut… Ja pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi… Jos ei muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain olevinaan… Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja haudalle tuhlata.
— Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! — Arkku — on keskipituinen, se sinulle on parahiksi… Ihmiset laittavat arkun viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen suurenee!
Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo…